Kaikki huorat ja pelaajat, olin missannut junan.
En tiennyt minne olin saapunut. Lontoon humun jälkeen en ollut aivan varma miksi olin täällä. Istuin kuitenkin Adolf-Schlatter-Haus nimisessä vanhassa sairaalassa joka toimi jonkinlaisena asuntolana. Pohdin miksi valot sammuivat aina kun olin kävellyt puoleen väliin pitkää käytävää. Se oli hiukan ahdistavaa, sillä rakennus oli aivan tyhjä ja pimeässä en löytänyt valokatkaisijaa.
Olin identiteettikriisissäni paennut kotimaan oloja Eurooppaan opiskelemaan, todellisuudessa kirjoittamaan, mutta opiskelu oli hyvä peitetarina. Mielessäni poukkoili Andrew Williamsilta 90-luvun alussa saamani ohje. "Bored and pissed of? Muuta tänne jos haluat, Whitbyyn, North Yorkshireen." Jostain syystä en koskaan kuitenkaan palannut Englannin itä-rannikolle, vaan päädyin Saksan oudoimmalle kukkulalle varjoihin kyyristelemään. Andrew olisi halunnut opastaa minut it-firmansa saloihin. Mietin usein mitä olisi tapahtunut. Alastomat uintiretken hyisessä meressä olivat kuitenkin menneisyyttä. Toiseus, joku vieras ja voimakas tunne yhdisti kuitenkin näitä kahta paikkaa. Whitbyä - Betheliä, ja kahta Andrewta.
Oudot sattumat Bethelissä alkoivat heti ensimmäisenä iltana. Asuntola oli siis tyhjä, teologian opiskelijat olivat lomailemassa, ja seuranani oli ainoastaan nopeasti pimenevän käytävän toisessa päädyssa ystäväni CH Past-Killer. Adolf-Schlatter-Haus toimi siis Theologische Schule Bethelin asuntolana, ja koska Past-Killerin kanssa meillä oli tarkoitus kirjautua sisään Saksan karuimpaan yliopistoon (monen mielestä myös rumimpaan), meidät majoitettiin tänne jonkun yhteyshenkilön toimesta.
Kävellessäni Remterwegiä pitkin pimeässä ensimmäinen ajatukseni oli että täältä on päästävä äkkiä pois. Vanhat puut, kirkot ja varjoisat kujat toivat mieleeni jotain pelottavaa, tammikuun synkkyys ei tuonut helpotusta epämääräisiin fiiliksiini. Eikä iltakävely.
Ensimmäinen tapaamani henkilö oli punahiuksinen Andrew. Englannissa, Whitbyn rannikolla minua odotti toinen Andrew. Bethelin Andrew oli hämmästyttävän saman näköinen, vain lyhyempi ja hoikempi.
Andrew kysyi minulta heti tiesinkö missä olen. Ennen kuin ehdin vastata hän hymyili, kosketti olkapäätäni ja sanoi, olet Bethelissä. Hän kaivoi laukustaan saksankielisen raamatun ja avasi sen. Sormi osoitti kohtaa Amos 4:4. Menkää Betheliin ja tehkää syntiä. Menkää Gilgaliin ja tehkää syntiä lisää. En ymmärtänyt kaikkea, mutta englanniksi käännetty jatko oli aika selkeä. Tuokaa aamulla teurasuhrinne, minä pidätän teiltä sateen, on vielä 3 kuukautta elonkorjuuseen.
Andrew vilkaisi kelloaan, hänellä oli kiire johonkin. Sovimme että juttelemme pian lisää.
Chattanooga. Pieni live-musiikkia tarjoileva klubi ei ollut perinteisimmästä päästä. Olin juossut viiniä nautittuani pitkin Bielefeldin katuja ja päätynyt tanssimaan. Joku laittoi kätensä farkkujeni takataskuun vessassa. Joku saksalainen tyttö.
Furry clubbers. Nuo oudot saksalaiset.
Seuraavana iltana ajattelin kävellä pidemmän lenkin. Krapula oli hellittänyt otettaan ja tunsin oloni rohkeammaksi. Bethelissä oli kuitenkin jotain hyvin outoa, etten oikein tiennyt kuinka suhtautua uuteen "kotiini". Luin Sterniä, sanomalehtiä ja hain niistä turvaa. Remterwegiltä lähti valkoinen aita alas laaksoon. Siinä kaikki mitä tiesin Bethelistä Andrewin kertoman lisäksi. Menkää Betheliin ja tehkää syntiä sanoin itselleni. Tarvitsen vähintään pienen television.
Lähes kaikkissa taloissa oli ikkunaverhot auki joten pimeässä näin hyvin sisään koteihin. Saksalainen tapa kaiketi. En olisi halunnut tehdä havaintoja joita lenkilläni tein. Pienet yksityiskohdat tulisivat varmasti häiritsemään yöuntani. En ymmärtänyt näkemääni. Ruskeat nahkakypärät olohuoneissa, näkökentästä katoavat hahmot, oman tietoisuuden vastaiset tapahtumat.
En koskaan unohda näkyä eräässä pimeässä risteyksessä. Olin kävellyt loivasti alaspäin menevää tietä ehkä kilometrin. Puiden varjot tekivät hienoja kuviuoita asfalttiin. Pysähdyin katselemaan yhtä varjoa joka toi mieleeni David Lynchin maalauksen nimeltään Kieron käden varjo peittää sinunkin talosi. Olin varma että Lynch viihtyisi Bethelissä. Nostaessani katseeni varjo-maalauksesta edessäni näkyi risteys joka oli täysin pimeä. Läheinen katuvalo kuitenkin syttyi särähdellen ja paljasti lapsen joka seisoi keskellä risteystä. Lähestyessäni hahmoa huomasin ettei se ollut lapsi, vaan lyhytkasvuinen mies joka oli pukeutunut omituiseen liikenne-ohjaaja asusteeseen. Kävelin miehen ohi. Hän ohjasi liikennettä jota ei ollut. Pysäytteli kuvitteellisia autoja erinäisin käsimerkein ja harjoitelluin liikesarjoin reagoimatta minuun millään tavalla. Kiihdytin askeliani. Huomenna etsisin asunnon Bielefeldin keskustasta. Olin kuullut että saksassa clubeilla saisi loistavia vodka-redbulleja, jotka sisälsivät kotimaassa kiellettyä tauriinia. Olin valmis hukuttamaan itseni niihin.
Päätin lähteä nukkumaan. Lähestyessäni asuntolaani minusta tuntui että puut hohtivat ja välkkyivät kauniimmin, ilmassa oli lämmintö valoa. Vanhojen kauniiden puiden lomassa näin tutun valkoisen aidan. Se paloi. Missään ei näkynyt ketään, eikä kukaan reagoinut palavaan aitaan. Mietin että tämä ei ole todellista. Olin nähnyt matkoillani kaikenlaista, mutta tämä oli jotain aivan uutta.
Asuntolalla avasin punaviinin jonka olin aiemmin käynyt ostamassa Marktkaufista. Join pullollisen kynttilän valossa - harmikseni sitä ei ollut enempää, joten päätin käydä nukkumaan. Olin todella väsynyt. Hiukan ahdistunut, vähän myös peloissani. Nukahdin syvään uneen nopeasti vaikka se tuntui aluksi mahdottomalta.
En tiedä paljonko kello oli nukahtaessani, mutta olin nukkunut useamman tunnin ja syvästi. Havahduin johonkin. Tunsin heti että kaikki ei ollut kohdallaan. Pimeässä sänkyni vierellä seisoi joku. Käännähdin istumaan ja kuuntelin. Olin niin unenpöpperössä että en tiennyt olinko hereillä vai en. Pian minulle kuitenkin selvisi että edessäni seisoi harmaahuppuinen nainen, olin hereillä ja tämä oli ikävän totta, ei unta. Odotin että hän sanoisi jotain. "Hast du ein Frau?" Nainen sanoi.
Nyökyttelin itseäni hereille. Nainen pyysi puhelin rahaa johonkin automaattiin. Olin vastannut hänelle, yes yes, Frau, kyllä kyllä tai jotain sen suuntaista. Kaivoin lompakon esille ja annoin setelin (5DM?) josta oletin palautuvan osan. Joku opiskelija varmaankin, kohta hän palaa ja mä voin jatkaa unia. Naisen poistuessa jäin istumaan ja pohtimaan olisiko mahdollisesti teologit palanneet lomiltaan. Talossahan ei ollut Past-Killerin ja itseni lisäksi muita. Päätin odottaa että nainen palaa ja tuo vaihtorahat takaisin. Aikaa kului. Ketään ei tullut takaisin. Ryhdyin epäilemään itseäni. Oliko täällä oikeasti käynyt joku? Illan oudot tapahtumat vyöryivät mieleeni ja minusta tuntui että tämä alkaa nyt olla jo liikaa.
Kävelin nopeasti käytävän toiseen päähän ennen kuin valot sammuisivat. Herätin Past-Killerin ja kysyin oliko hän nähnyt asuntolassa harmaahuppuista naista. CH ei ollut nähnyt ketään.
Palasin huoneeseeni. Unen saanti oli vaikeaa.
Seuraavana päivänä harmaahuppuinen nainen palasi. Hän oli Gilgalin mielisairaalan asukki (Gilgal joka oli ikävän tuttu Andrewin esittelemästä raamatunkohdasta), nainen oli rekisteröinyt meidän saapumisemme ja päättänyt yöllä tulla vierailulle. Tieto oli helpotus minulle, vaikka en oikein ymmärtänyt kuinka nainen oli päässyt sisään ulko-ovesta, oma oveni ei ollut lukossa, mutta siihen tulisi nyt muutos. Kerroin tarinan CHlle ja kehotin myös häntä lukitsemaan ovensa öisin.
Päivä oli valjennut ja palava aitakin oli sammunut. Ruskeille nahkakypäröille löytyi myös selitys. Bethel oli Saksan johtava epilepsiakeskus, mielisairaala keskittymä, ja kypärät valmistettiin epilepsia potilaille nimenomaan suojaamaan päätä heidän kaatuillessaan. Se selitti tyhjentävästi oudot näyt olohuoneissa ja näkökentästä katoavat hahmot.
Pala palalta Bethelin historia aukesi, ja minusta tuntui että tänne voisi olla hyväkin jäädä viimeistelemään kirjaa, niin ainakin kuvittelin. Antaisin sille nimeksi Bethel Overdosed.
Seuraavina päivinä minulle selvisi että Bethelillä oli myös oma raha, jota pystyi vaihtamaan pankeista. Rahalla ei voinut ostaa alkoholia ja muitakin käyttörajoituksia oli. Sitä oli kuitenkin saatava ja kävin vaihtamassa oman kylän rahaa ihan mielenkiinnosta. Pohdiskelin että näillä on hyvä palkita risteyksien miehiä, ostaa tie ulos palavien aitojen saarrosta jos tarve tulee. Kauaa ei mennyt kun seteleitä jo tarvittiin.
Manfred hiiviskeliä, Hello Michael, siinä pari hahmoa joihin saisin pian tutustua. Manfred hiiviskeliä oli levittänyt jo kauan pelkoa naispuolisten teologien keskuudessa. Hänen erikoisosaamiseensa kuului ilmestyä tyhjästä, hiljaa kenenkään huomaamatta - äänettämästi liikkuen Manfred saattoi olla niskasi takana kun sitä vähiten odotit. Pyykkituvassa, missä vain. Mafred ilmestyi.
Event 1. Harmaa huppuinen nainen.
Ensiaskeleet Bethelissä vaikuttivat useampaan maalaukseen myöhemmin, jopa näyttelykokonaisuuksiin. Koskaan en kuitenkaan uskaltanut maalata harmaahuppuista.
Nyt 17 vuotta myöhemmin olen ehkä valmis siihen. Has du ein Frau?
Natürlich gibt es hexen, Sie leben mitten unter uns.
Oober
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti