Piet Mondrianin näyttely Momassa oli itselleni monella tapaa merkityksellinen. New Yorkissa oli satanut paljon lunta ja kaduilla oli leppoisa tunnelma. Paksu lumipeite oli peittänyt koko kaupungin alleen.
Rikollisuus ja katujen likaiset pinnat olivat kadonneet hetkeksi valkoisen lakanan alle, ja Manhattan näyttäytyi ihmemaana, El Doradona, jonka lämmityshöyryjen seasta paljastui vähitellen graafisia muotoja ja värejä.
En ollut koskaan pitänyt Mondrianista, mutta siirtyessäni lumisilta kaduilta Momaan, yht'äkkiä teokset avautuivat minulle.
Olin perehtynyt Mondrian työskentelymetodeihin ja löytänyt peilin takaa sen mitä tarvitsin. Tarinan.
Ja taas toisen tarinan.
Innostuneena pienestä mutta merkityksellisestä heräämisestä päädyin vielä samana päivänä Keith Haringin näyttelyyn. Sama mieletön fiilis oivalluksineen.
Ymmärsin ensimmäistä kertaa että olin ollut oman menneisyyteni vanki, ja kaiken lisäksi väärässä.
Erittäin vapauttava kokemus, jota hyödynsin myöhemmin Bethelissä.
On itse lähdettävä etsimään toisenlaista näkökulmaa, toiseutta, sitä mikä on peilin takana, unohtaa valmiit vastaukset.
Vuosi New Yorkin jälkeen seisoin erään taidenäyttelyn avajaisissa Bielefeldissä.
Katsoin itseäni peilistä ja olin ensimmäistä kertaa täysin vapaa, 24-vuotiaana. Sitä tunnetta ei voittanut mikään. Olin päässyt peilin taakse.
Event 3. Peilin takana.
Oober
Event 3. Peilin takana.
Oober
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti