Castor Transport, nuclear waste disposal.
Furry clubbersin seiniä kiersi vaaleanpunainen karva,
raudattu kaunis takka,
male art radicals ja 250 hippityttöä.
Ensikosketus 1982 Jean Michel Basquiatin Voodoo Child teokseen.
ERNOK
Ernok is watching His hand, He is surprised He could see through it.
Ernok
Oober
torstai 27. marraskuuta 2014
torstai 20. marraskuuta 2014
Kylpylä
Tammikuu, 1997, Bethel.
Pimeät kujat eivät musertaneet minua. Olin kuitenkin varma että jos selviäisin hengissä ulos näiltä mystisiltä kukkuloilta, mikään ei pysäyttäisi minua.
Olin kylmissäni ja turvasataman tarpeessa, jotakin lämmintä, herkkää. Papiksi opiskeleva Sven oli herkkä, hieno ystävä. Olimme vieneet CHPn kanssa Svenin Kölniin katsomaan oopperaa ja taidetta. Samalla esittelimme uudelle ystävällemme punaviinin ja ruokakulttuurin saloja, jotka yllätykseksemme olivat tyystin vieraita tulevalle Pastorille. "En tiennyt että on mahdollista istua illallisella Hampurissa ystävien kanssa."
Tuntikausia saimme kuunnella toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita isoäidin hiusten tuoksusta, kissoista, tuijotuksesta joka hypnotisoi, kunnes havahduin jälleen Bethelistä Svenin sängyn laidalta. CHP oli nukahtanut lattialle, itse olin tehnyt muistiinpanoja lukuisia sivuja ryppyisille paperiliuskoille. Punaviini maistui huulillani.
Poistuin yöhön.
Olin kuullut kylpylästä jonka nimi oli Schöne Aussicht. Sieltä löytyisi useita saunoja, jostain niistä avautui kuulemani mukaan kaunis näkymä alas kaupunkiin.
Joku kieroutunut järjenkäytöllinen jähmeys oli estänyt minua ennen, nyt kuitenkin kiipesin korkeammalle kohti veden täyttämiä altaita, parturoituja rinteitä.
Nyt oli kevät ja taivas purskahteli lupaavia sävyjä.
Hohtavat verhot levähtivät auki edessäni kun nuo kauniit alastomat vartalot levittäytyivät jalkojeni juureen.
Ituin saunassa. En tiennyt kumpi oli kauniimpaa, maisema joka avautui ikkunasta, vai lämpö ja saksalaisen kylpyläkulttuurin avoimuus.
Varakkaiden asuinalueiden, puistomaisten rinteiden harrastus, mielen golf. Jos Saksan yläluokka oli keksinyt jotain mullistavaa josta en ollut tiennyt mitään ennen se oli tämä.
Muutaisin joskus Saksaan. Berliini, tarunhohtoinen Berliini. Olisiko se seuraava kohteeni?
Myöhemmin CHP katosikin Berliiniin vuosiksi, kuulin siitä vasta paljon myöhemmin.
Mutta nyt olin maanpäällisessä paratiisissa. Olin löytänyt turvasataman.
Schöne Aussicht!
Naturalismissa oli jotain samaa itsensä-löytämisen riemua kuin aiemmin New Yorkissa Piet Mondrian "teosten" paljastuminen lumen alta.
Suihkussa ja uima-altaalla, Hamamissa, tai klassisessa saunassa, katseet kohtasivat.
Hypätessäni uimaan.
Tiesin että olen kotona.
Oober
Event seventh.
Pimeät kujat eivät musertaneet minua. Olin kuitenkin varma että jos selviäisin hengissä ulos näiltä mystisiltä kukkuloilta, mikään ei pysäyttäisi minua.
Olin kylmissäni ja turvasataman tarpeessa, jotakin lämmintä, herkkää. Papiksi opiskeleva Sven oli herkkä, hieno ystävä. Olimme vieneet CHPn kanssa Svenin Kölniin katsomaan oopperaa ja taidetta. Samalla esittelimme uudelle ystävällemme punaviinin ja ruokakulttuurin saloja, jotka yllätykseksemme olivat tyystin vieraita tulevalle Pastorille. "En tiennyt että on mahdollista istua illallisella Hampurissa ystävien kanssa."
Tuntikausia saimme kuunnella toinen toistaan mielenkiintoisempia tarinoita isoäidin hiusten tuoksusta, kissoista, tuijotuksesta joka hypnotisoi, kunnes havahduin jälleen Bethelistä Svenin sängyn laidalta. CHP oli nukahtanut lattialle, itse olin tehnyt muistiinpanoja lukuisia sivuja ryppyisille paperiliuskoille. Punaviini maistui huulillani.
Poistuin yöhön.
Olin kuullut kylpylästä jonka nimi oli Schöne Aussicht. Sieltä löytyisi useita saunoja, jostain niistä avautui kuulemani mukaan kaunis näkymä alas kaupunkiin.
Joku kieroutunut järjenkäytöllinen jähmeys oli estänyt minua ennen, nyt kuitenkin kiipesin korkeammalle kohti veden täyttämiä altaita, parturoituja rinteitä.
Nyt oli kevät ja taivas purskahteli lupaavia sävyjä.
Hohtavat verhot levähtivät auki edessäni kun nuo kauniit alastomat vartalot levittäytyivät jalkojeni juureen.
Ituin saunassa. En tiennyt kumpi oli kauniimpaa, maisema joka avautui ikkunasta, vai lämpö ja saksalaisen kylpyläkulttuurin avoimuus.
Varakkaiden asuinalueiden, puistomaisten rinteiden harrastus, mielen golf. Jos Saksan yläluokka oli keksinyt jotain mullistavaa josta en ollut tiennyt mitään ennen se oli tämä.
Muutaisin joskus Saksaan. Berliini, tarunhohtoinen Berliini. Olisiko se seuraava kohteeni?
Myöhemmin CHP katosikin Berliiniin vuosiksi, kuulin siitä vasta paljon myöhemmin.
Mutta nyt olin maanpäällisessä paratiisissa. Olin löytänyt turvasataman.
Schöne Aussicht!
Naturalismissa oli jotain samaa itsensä-löytämisen riemua kuin aiemmin New Yorkissa Piet Mondrian "teosten" paljastuminen lumen alta.
Suihkussa ja uima-altaalla, Hamamissa, tai klassisessa saunassa, katseet kohtasivat.
Hypätessäni uimaan.
Tiesin että olen kotona.
Oober
Event seventh.
maanantai 17. marraskuuta 2014
Ennen Betheliä
1996, New York
Piet Mondrianin näyttely Momassa oli itselleni monella tapaa merkityksellinen. New Yorkissa oli satanut paljon lunta ja kaduilla oli leppoisa tunnelma. Paksu lumipeite oli peittänyt koko kaupungin alleen.
Rikollisuus ja katujen likaiset pinnat olivat kadonneet hetkeksi valkoisen lakanan alle, ja Manhattan näyttäytyi ihmemaana, El Doradona, jonka lämmityshöyryjen seasta paljastui vähitellen graafisia muotoja ja värejä.
En ollut koskaan pitänyt Mondrianista, mutta siirtyessäni lumisilta kaduilta Momaan, yht'äkkiä teokset avautuivat minulle.
Olin perehtynyt Mondrian työskentelymetodeihin ja löytänyt peilin takaa sen mitä tarvitsin. Tarinan.
Ja taas toisen tarinan.
Innostuneena pienestä mutta merkityksellisestä heräämisestä päädyin vielä samana päivänä Keith Haringin näyttelyyn. Sama mieletön fiilis oivalluksineen.
Ymmärsin ensimmäistä kertaa että olin ollut oman menneisyyteni vanki, ja kaiken lisäksi väärässä.
Erittäin vapauttava kokemus, jota hyödynsin myöhemmin Bethelissä.
On itse lähdettävä etsimään toisenlaista näkökulmaa, toiseutta, sitä mikä on peilin takana, unohtaa valmiit vastaukset.
Vuosi New Yorkin jälkeen seisoin erään taidenäyttelyn avajaisissa Bielefeldissä.
Katsoin itseäni peilistä ja olin ensimmäistä kertaa täysin vapaa, 24-vuotiaana. Sitä tunnetta ei voittanut mikään. Olin päässyt peilin taakse.
Event 3. Peilin takana.
Oober
Event 3. Peilin takana.
Oober
lauantai 8. marraskuuta 2014
Alaston pyöräilijä
En uskonut tarinoita alastomasta pyöräilijästä. Oli tammikuu, ja kuulin Bielefeldissä asustelevasta pyöräilijästä, joka liikkuu ympäri vuoden pyörällään alasti, oli pakkasta tai hellettä. 1997 oli itselleni mullistava vuosi myös tällä saralla, sillä ymmärsin naturalismin syvimmän olemuksen ensimmäistä kertaa.
Siitä lisää myöhemmin.
Alastomalla pyöräilijällä oli reppu. Mietin aina mitä hän kuljetti repussaan. Tuskin vaatteita.
Ja pyöräilijä oli yhtä totta kuin niin monet muutkin Bielefeldin tarinat.
Uskoin sen heti ensimmäisellä kertaa kun kohtasin miehen, tyyppi oli osa ympäristöä, kukaan ei osoitellut tai liiemmin huomioinut vaatteettomuutta.
Tämä on kulttuuria!
Olin vakuuttunut että ilmiötä oli tutkittava laajemmassa mittakaavassa, sillä vaikka Suomalainen saunakulttuuri oli minulle tuttua, oli se kuitenkin kaukana Saksalaisesta naturalismista.
Event 2. Alaston pyöräilijä.
Oober
House of El
Bethel, Germany. Harmaahuppuinen nainen, ruskeat nahkakypärät ja valkoinen palava aita.
Kaikki huorat ja pelaajat, olin missannut junan.
En tiennyt minne olin saapunut. Lontoon humun jälkeen en ollut aivan varma miksi olin täällä. Istuin kuitenkin Adolf-Schlatter-Haus nimisessä vanhassa sairaalassa joka toimi jonkinlaisena asuntolana. Pohdin miksi valot sammuivat aina kun olin kävellyt puoleen väliin pitkää käytävää. Se oli hiukan ahdistavaa, sillä rakennus oli aivan tyhjä ja pimeässä en löytänyt valokatkaisijaa.
Olin identiteettikriisissäni paennut kotimaan oloja Eurooppaan opiskelemaan, todellisuudessa kirjoittamaan, mutta opiskelu oli hyvä peitetarina. Mielessäni poukkoili Andrew Williamsilta 90-luvun alussa saamani ohje. "Bored and pissed of? Muuta tänne jos haluat, Whitbyyn, North Yorkshireen." Jostain syystä en koskaan kuitenkaan palannut Englannin itä-rannikolle, vaan päädyin Saksan oudoimmalle kukkulalle varjoihin kyyristelemään. Andrew olisi halunnut opastaa minut it-firmansa saloihin. Mietin usein mitä olisi tapahtunut. Alastomat uintiretken hyisessä meressä olivat kuitenkin menneisyyttä. Toiseus, joku vieras ja voimakas tunne yhdisti kuitenkin näitä kahta paikkaa. Whitbyä - Betheliä, ja kahta Andrewta.
Oudot sattumat Bethelissä alkoivat heti ensimmäisenä iltana. Asuntola oli siis tyhjä, teologian opiskelijat olivat lomailemassa, ja seuranani oli ainoastaan nopeasti pimenevän käytävän toisessa päädyssa ystäväni CH Past-Killer. Adolf-Schlatter-Haus toimi siis Theologische Schule Bethelin asuntolana, ja koska Past-Killerin kanssa meillä oli tarkoitus kirjautua sisään Saksan karuimpaan yliopistoon (monen mielestä myös rumimpaan), meidät majoitettiin tänne jonkun yhteyshenkilön toimesta.
Kävellessäni Remterwegiä pitkin pimeässä ensimmäinen ajatukseni oli että täältä on päästävä äkkiä pois. Vanhat puut, kirkot ja varjoisat kujat toivat mieleeni jotain pelottavaa, tammikuun synkkyys ei tuonut helpotusta epämääräisiin fiiliksiini. Eikä iltakävely.
Ensimmäinen tapaamani henkilö oli punahiuksinen Andrew. Englannissa, Whitbyn rannikolla minua odotti toinen Andrew. Bethelin Andrew oli hämmästyttävän saman näköinen, vain lyhyempi ja hoikempi.
Andrew kysyi minulta heti tiesinkö missä olen. Ennen kuin ehdin vastata hän hymyili, kosketti olkapäätäni ja sanoi, olet Bethelissä. Hän kaivoi laukustaan saksankielisen raamatun ja avasi sen. Sormi osoitti kohtaa Amos 4:4. Menkää Betheliin ja tehkää syntiä. Menkää Gilgaliin ja tehkää syntiä lisää. En ymmärtänyt kaikkea, mutta englanniksi käännetty jatko oli aika selkeä. Tuokaa aamulla teurasuhrinne, minä pidätän teiltä sateen, on vielä 3 kuukautta elonkorjuuseen.
Andrew vilkaisi kelloaan, hänellä oli kiire johonkin. Sovimme että juttelemme pian lisää.
Chattanooga. Pieni live-musiikkia tarjoileva klubi ei ollut perinteisimmästä päästä. Olin juossut viiniä nautittuani pitkin Bielefeldin katuja ja päätynyt tanssimaan. Joku laittoi kätensä farkkujeni takataskuun vessassa. Joku saksalainen tyttö.
Furry clubbers. Nuo oudot saksalaiset.
Seuraavana iltana ajattelin kävellä pidemmän lenkin. Krapula oli hellittänyt otettaan ja tunsin oloni rohkeammaksi. Bethelissä oli kuitenkin jotain hyvin outoa, etten oikein tiennyt kuinka suhtautua uuteen "kotiini". Luin Sterniä, sanomalehtiä ja hain niistä turvaa. Remterwegiltä lähti valkoinen aita alas laaksoon. Siinä kaikki mitä tiesin Bethelistä Andrewin kertoman lisäksi. Menkää Betheliin ja tehkää syntiä sanoin itselleni. Tarvitsen vähintään pienen television.
Lähes kaikkissa taloissa oli ikkunaverhot auki joten pimeässä näin hyvin sisään koteihin. Saksalainen tapa kaiketi. En olisi halunnut tehdä havaintoja joita lenkilläni tein. Pienet yksityiskohdat tulisivat varmasti häiritsemään yöuntani. En ymmärtänyt näkemääni. Ruskeat nahkakypärät olohuoneissa, näkökentästä katoavat hahmot, oman tietoisuuden vastaiset tapahtumat.
En koskaan unohda näkyä eräässä pimeässä risteyksessä. Olin kävellyt loivasti alaspäin menevää tietä ehkä kilometrin. Puiden varjot tekivät hienoja kuviuoita asfalttiin. Pysähdyin katselemaan yhtä varjoa joka toi mieleeni David Lynchin maalauksen nimeltään Kieron käden varjo peittää sinunkin talosi. Olin varma että Lynch viihtyisi Bethelissä. Nostaessani katseeni varjo-maalauksesta edessäni näkyi risteys joka oli täysin pimeä. Läheinen katuvalo kuitenkin syttyi särähdellen ja paljasti lapsen joka seisoi keskellä risteystä. Lähestyessäni hahmoa huomasin ettei se ollut lapsi, vaan lyhytkasvuinen mies joka oli pukeutunut omituiseen liikenne-ohjaaja asusteeseen. Kävelin miehen ohi. Hän ohjasi liikennettä jota ei ollut. Pysäytteli kuvitteellisia autoja erinäisin käsimerkein ja harjoitelluin liikesarjoin reagoimatta minuun millään tavalla. Kiihdytin askeliani. Huomenna etsisin asunnon Bielefeldin keskustasta. Olin kuullut että saksassa clubeilla saisi loistavia vodka-redbulleja, jotka sisälsivät kotimaassa kiellettyä tauriinia. Olin valmis hukuttamaan itseni niihin.
Päätin lähteä nukkumaan. Lähestyessäni asuntolaani minusta tuntui että puut hohtivat ja välkkyivät kauniimmin, ilmassa oli lämmintö valoa. Vanhojen kauniiden puiden lomassa näin tutun valkoisen aidan. Se paloi. Missään ei näkynyt ketään, eikä kukaan reagoinut palavaan aitaan. Mietin että tämä ei ole todellista. Olin nähnyt matkoillani kaikenlaista, mutta tämä oli jotain aivan uutta.
Asuntolalla avasin punaviinin jonka olin aiemmin käynyt ostamassa Marktkaufista. Join pullollisen kynttilän valossa - harmikseni sitä ei ollut enempää, joten päätin käydä nukkumaan. Olin todella väsynyt. Hiukan ahdistunut, vähän myös peloissani. Nukahdin syvään uneen nopeasti vaikka se tuntui aluksi mahdottomalta.
En tiedä paljonko kello oli nukahtaessani, mutta olin nukkunut useamman tunnin ja syvästi. Havahduin johonkin. Tunsin heti että kaikki ei ollut kohdallaan. Pimeässä sänkyni vierellä seisoi joku. Käännähdin istumaan ja kuuntelin. Olin niin unenpöpperössä että en tiennyt olinko hereillä vai en. Pian minulle kuitenkin selvisi että edessäni seisoi harmaahuppuinen nainen, olin hereillä ja tämä oli ikävän totta, ei unta. Odotin että hän sanoisi jotain. "Hast du ein Frau?" Nainen sanoi.
Nyökyttelin itseäni hereille. Nainen pyysi puhelin rahaa johonkin automaattiin. Olin vastannut hänelle, yes yes, Frau, kyllä kyllä tai jotain sen suuntaista. Kaivoin lompakon esille ja annoin setelin (5DM?) josta oletin palautuvan osan. Joku opiskelija varmaankin, kohta hän palaa ja mä voin jatkaa unia. Naisen poistuessa jäin istumaan ja pohtimaan olisiko mahdollisesti teologit palanneet lomiltaan. Talossahan ei ollut Past-Killerin ja itseni lisäksi muita. Päätin odottaa että nainen palaa ja tuo vaihtorahat takaisin. Aikaa kului. Ketään ei tullut takaisin. Ryhdyin epäilemään itseäni. Oliko täällä oikeasti käynyt joku? Illan oudot tapahtumat vyöryivät mieleeni ja minusta tuntui että tämä alkaa nyt olla jo liikaa.
Kävelin nopeasti käytävän toiseen päähän ennen kuin valot sammuisivat. Herätin Past-Killerin ja kysyin oliko hän nähnyt asuntolassa harmaahuppuista naista. CH ei ollut nähnyt ketään.
Palasin huoneeseeni. Unen saanti oli vaikeaa.
Seuraavana päivänä harmaahuppuinen nainen palasi. Hän oli Gilgalin mielisairaalan asukki (Gilgal joka oli ikävän tuttu Andrewin esittelemästä raamatunkohdasta), nainen oli rekisteröinyt meidän saapumisemme ja päättänyt yöllä tulla vierailulle. Tieto oli helpotus minulle, vaikka en oikein ymmärtänyt kuinka nainen oli päässyt sisään ulko-ovesta, oma oveni ei ollut lukossa, mutta siihen tulisi nyt muutos. Kerroin tarinan CHlle ja kehotin myös häntä lukitsemaan ovensa öisin.
Päivä oli valjennut ja palava aitakin oli sammunut. Ruskeille nahkakypäröille löytyi myös selitys. Bethel oli Saksan johtava epilepsiakeskus, mielisairaala keskittymä, ja kypärät valmistettiin epilepsia potilaille nimenomaan suojaamaan päätä heidän kaatuillessaan. Se selitti tyhjentävästi oudot näyt olohuoneissa ja näkökentästä katoavat hahmot.
Pala palalta Bethelin historia aukesi, ja minusta tuntui että tänne voisi olla hyväkin jäädä viimeistelemään kirjaa, niin ainakin kuvittelin. Antaisin sille nimeksi Bethel Overdosed.
Seuraavina päivinä minulle selvisi että Bethelillä oli myös oma raha, jota pystyi vaihtamaan pankeista. Rahalla ei voinut ostaa alkoholia ja muitakin käyttörajoituksia oli. Sitä oli kuitenkin saatava ja kävin vaihtamassa oman kylän rahaa ihan mielenkiinnosta. Pohdiskelin että näillä on hyvä palkita risteyksien miehiä, ostaa tie ulos palavien aitojen saarrosta jos tarve tulee. Kauaa ei mennyt kun seteleitä jo tarvittiin.
Manfred hiiviskeliä, Hello Michael, siinä pari hahmoa joihin saisin pian tutustua. Manfred hiiviskeliä oli levittänyt jo kauan pelkoa naispuolisten teologien keskuudessa. Hänen erikoisosaamiseensa kuului ilmestyä tyhjästä, hiljaa kenenkään huomaamatta - äänettämästi liikkuen Manfred saattoi olla niskasi takana kun sitä vähiten odotit. Pyykkituvassa, missä vain. Mafred ilmestyi.
Event 1. Harmaa huppuinen nainen.
Ensiaskeleet Bethelissä vaikuttivat useampaan maalaukseen myöhemmin, jopa näyttelykokonaisuuksiin. Koskaan en kuitenkaan uskaltanut maalata harmaahuppuista.
Nyt 17 vuotta myöhemmin olen ehkä valmis siihen. Has du ein Frau?
Natürlich gibt es hexen, Sie leben mitten unter uns.
Oober
Kaikki huorat ja pelaajat, olin missannut junan.
En tiennyt minne olin saapunut. Lontoon humun jälkeen en ollut aivan varma miksi olin täällä. Istuin kuitenkin Adolf-Schlatter-Haus nimisessä vanhassa sairaalassa joka toimi jonkinlaisena asuntolana. Pohdin miksi valot sammuivat aina kun olin kävellyt puoleen väliin pitkää käytävää. Se oli hiukan ahdistavaa, sillä rakennus oli aivan tyhjä ja pimeässä en löytänyt valokatkaisijaa.
Olin identiteettikriisissäni paennut kotimaan oloja Eurooppaan opiskelemaan, todellisuudessa kirjoittamaan, mutta opiskelu oli hyvä peitetarina. Mielessäni poukkoili Andrew Williamsilta 90-luvun alussa saamani ohje. "Bored and pissed of? Muuta tänne jos haluat, Whitbyyn, North Yorkshireen." Jostain syystä en koskaan kuitenkaan palannut Englannin itä-rannikolle, vaan päädyin Saksan oudoimmalle kukkulalle varjoihin kyyristelemään. Andrew olisi halunnut opastaa minut it-firmansa saloihin. Mietin usein mitä olisi tapahtunut. Alastomat uintiretken hyisessä meressä olivat kuitenkin menneisyyttä. Toiseus, joku vieras ja voimakas tunne yhdisti kuitenkin näitä kahta paikkaa. Whitbyä - Betheliä, ja kahta Andrewta.
Oudot sattumat Bethelissä alkoivat heti ensimmäisenä iltana. Asuntola oli siis tyhjä, teologian opiskelijat olivat lomailemassa, ja seuranani oli ainoastaan nopeasti pimenevän käytävän toisessa päädyssa ystäväni CH Past-Killer. Adolf-Schlatter-Haus toimi siis Theologische Schule Bethelin asuntolana, ja koska Past-Killerin kanssa meillä oli tarkoitus kirjautua sisään Saksan karuimpaan yliopistoon (monen mielestä myös rumimpaan), meidät majoitettiin tänne jonkun yhteyshenkilön toimesta.
Kävellessäni Remterwegiä pitkin pimeässä ensimmäinen ajatukseni oli että täältä on päästävä äkkiä pois. Vanhat puut, kirkot ja varjoisat kujat toivat mieleeni jotain pelottavaa, tammikuun synkkyys ei tuonut helpotusta epämääräisiin fiiliksiini. Eikä iltakävely.
Ensimmäinen tapaamani henkilö oli punahiuksinen Andrew. Englannissa, Whitbyn rannikolla minua odotti toinen Andrew. Bethelin Andrew oli hämmästyttävän saman näköinen, vain lyhyempi ja hoikempi.
Andrew kysyi minulta heti tiesinkö missä olen. Ennen kuin ehdin vastata hän hymyili, kosketti olkapäätäni ja sanoi, olet Bethelissä. Hän kaivoi laukustaan saksankielisen raamatun ja avasi sen. Sormi osoitti kohtaa Amos 4:4. Menkää Betheliin ja tehkää syntiä. Menkää Gilgaliin ja tehkää syntiä lisää. En ymmärtänyt kaikkea, mutta englanniksi käännetty jatko oli aika selkeä. Tuokaa aamulla teurasuhrinne, minä pidätän teiltä sateen, on vielä 3 kuukautta elonkorjuuseen.
Andrew vilkaisi kelloaan, hänellä oli kiire johonkin. Sovimme että juttelemme pian lisää.
Chattanooga. Pieni live-musiikkia tarjoileva klubi ei ollut perinteisimmästä päästä. Olin juossut viiniä nautittuani pitkin Bielefeldin katuja ja päätynyt tanssimaan. Joku laittoi kätensä farkkujeni takataskuun vessassa. Joku saksalainen tyttö.
Furry clubbers. Nuo oudot saksalaiset.
Seuraavana iltana ajattelin kävellä pidemmän lenkin. Krapula oli hellittänyt otettaan ja tunsin oloni rohkeammaksi. Bethelissä oli kuitenkin jotain hyvin outoa, etten oikein tiennyt kuinka suhtautua uuteen "kotiini". Luin Sterniä, sanomalehtiä ja hain niistä turvaa. Remterwegiltä lähti valkoinen aita alas laaksoon. Siinä kaikki mitä tiesin Bethelistä Andrewin kertoman lisäksi. Menkää Betheliin ja tehkää syntiä sanoin itselleni. Tarvitsen vähintään pienen television.
Lähes kaikkissa taloissa oli ikkunaverhot auki joten pimeässä näin hyvin sisään koteihin. Saksalainen tapa kaiketi. En olisi halunnut tehdä havaintoja joita lenkilläni tein. Pienet yksityiskohdat tulisivat varmasti häiritsemään yöuntani. En ymmärtänyt näkemääni. Ruskeat nahkakypärät olohuoneissa, näkökentästä katoavat hahmot, oman tietoisuuden vastaiset tapahtumat.
En koskaan unohda näkyä eräässä pimeässä risteyksessä. Olin kävellyt loivasti alaspäin menevää tietä ehkä kilometrin. Puiden varjot tekivät hienoja kuviuoita asfalttiin. Pysähdyin katselemaan yhtä varjoa joka toi mieleeni David Lynchin maalauksen nimeltään Kieron käden varjo peittää sinunkin talosi. Olin varma että Lynch viihtyisi Bethelissä. Nostaessani katseeni varjo-maalauksesta edessäni näkyi risteys joka oli täysin pimeä. Läheinen katuvalo kuitenkin syttyi särähdellen ja paljasti lapsen joka seisoi keskellä risteystä. Lähestyessäni hahmoa huomasin ettei se ollut lapsi, vaan lyhytkasvuinen mies joka oli pukeutunut omituiseen liikenne-ohjaaja asusteeseen. Kävelin miehen ohi. Hän ohjasi liikennettä jota ei ollut. Pysäytteli kuvitteellisia autoja erinäisin käsimerkein ja harjoitelluin liikesarjoin reagoimatta minuun millään tavalla. Kiihdytin askeliani. Huomenna etsisin asunnon Bielefeldin keskustasta. Olin kuullut että saksassa clubeilla saisi loistavia vodka-redbulleja, jotka sisälsivät kotimaassa kiellettyä tauriinia. Olin valmis hukuttamaan itseni niihin.
Päätin lähteä nukkumaan. Lähestyessäni asuntolaani minusta tuntui että puut hohtivat ja välkkyivät kauniimmin, ilmassa oli lämmintö valoa. Vanhojen kauniiden puiden lomassa näin tutun valkoisen aidan. Se paloi. Missään ei näkynyt ketään, eikä kukaan reagoinut palavaan aitaan. Mietin että tämä ei ole todellista. Olin nähnyt matkoillani kaikenlaista, mutta tämä oli jotain aivan uutta.
Asuntolalla avasin punaviinin jonka olin aiemmin käynyt ostamassa Marktkaufista. Join pullollisen kynttilän valossa - harmikseni sitä ei ollut enempää, joten päätin käydä nukkumaan. Olin todella väsynyt. Hiukan ahdistunut, vähän myös peloissani. Nukahdin syvään uneen nopeasti vaikka se tuntui aluksi mahdottomalta.
En tiedä paljonko kello oli nukahtaessani, mutta olin nukkunut useamman tunnin ja syvästi. Havahduin johonkin. Tunsin heti että kaikki ei ollut kohdallaan. Pimeässä sänkyni vierellä seisoi joku. Käännähdin istumaan ja kuuntelin. Olin niin unenpöpperössä että en tiennyt olinko hereillä vai en. Pian minulle kuitenkin selvisi että edessäni seisoi harmaahuppuinen nainen, olin hereillä ja tämä oli ikävän totta, ei unta. Odotin että hän sanoisi jotain. "Hast du ein Frau?" Nainen sanoi.
Nyökyttelin itseäni hereille. Nainen pyysi puhelin rahaa johonkin automaattiin. Olin vastannut hänelle, yes yes, Frau, kyllä kyllä tai jotain sen suuntaista. Kaivoin lompakon esille ja annoin setelin (5DM?) josta oletin palautuvan osan. Joku opiskelija varmaankin, kohta hän palaa ja mä voin jatkaa unia. Naisen poistuessa jäin istumaan ja pohtimaan olisiko mahdollisesti teologit palanneet lomiltaan. Talossahan ei ollut Past-Killerin ja itseni lisäksi muita. Päätin odottaa että nainen palaa ja tuo vaihtorahat takaisin. Aikaa kului. Ketään ei tullut takaisin. Ryhdyin epäilemään itseäni. Oliko täällä oikeasti käynyt joku? Illan oudot tapahtumat vyöryivät mieleeni ja minusta tuntui että tämä alkaa nyt olla jo liikaa.
Kävelin nopeasti käytävän toiseen päähän ennen kuin valot sammuisivat. Herätin Past-Killerin ja kysyin oliko hän nähnyt asuntolassa harmaahuppuista naista. CH ei ollut nähnyt ketään.
Palasin huoneeseeni. Unen saanti oli vaikeaa.
Seuraavana päivänä harmaahuppuinen nainen palasi. Hän oli Gilgalin mielisairaalan asukki (Gilgal joka oli ikävän tuttu Andrewin esittelemästä raamatunkohdasta), nainen oli rekisteröinyt meidän saapumisemme ja päättänyt yöllä tulla vierailulle. Tieto oli helpotus minulle, vaikka en oikein ymmärtänyt kuinka nainen oli päässyt sisään ulko-ovesta, oma oveni ei ollut lukossa, mutta siihen tulisi nyt muutos. Kerroin tarinan CHlle ja kehotin myös häntä lukitsemaan ovensa öisin.
Päivä oli valjennut ja palava aitakin oli sammunut. Ruskeille nahkakypäröille löytyi myös selitys. Bethel oli Saksan johtava epilepsiakeskus, mielisairaala keskittymä, ja kypärät valmistettiin epilepsia potilaille nimenomaan suojaamaan päätä heidän kaatuillessaan. Se selitti tyhjentävästi oudot näyt olohuoneissa ja näkökentästä katoavat hahmot.
Pala palalta Bethelin historia aukesi, ja minusta tuntui että tänne voisi olla hyväkin jäädä viimeistelemään kirjaa, niin ainakin kuvittelin. Antaisin sille nimeksi Bethel Overdosed.
Seuraavina päivinä minulle selvisi että Bethelillä oli myös oma raha, jota pystyi vaihtamaan pankeista. Rahalla ei voinut ostaa alkoholia ja muitakin käyttörajoituksia oli. Sitä oli kuitenkin saatava ja kävin vaihtamassa oman kylän rahaa ihan mielenkiinnosta. Pohdiskelin että näillä on hyvä palkita risteyksien miehiä, ostaa tie ulos palavien aitojen saarrosta jos tarve tulee. Kauaa ei mennyt kun seteleitä jo tarvittiin.
Manfred hiiviskeliä, Hello Michael, siinä pari hahmoa joihin saisin pian tutustua. Manfred hiiviskeliä oli levittänyt jo kauan pelkoa naispuolisten teologien keskuudessa. Hänen erikoisosaamiseensa kuului ilmestyä tyhjästä, hiljaa kenenkään huomaamatta - äänettämästi liikkuen Manfred saattoi olla niskasi takana kun sitä vähiten odotit. Pyykkituvassa, missä vain. Mafred ilmestyi.
Event 1. Harmaa huppuinen nainen.
Ensiaskeleet Bethelissä vaikuttivat useampaan maalaukseen myöhemmin, jopa näyttelykokonaisuuksiin. Koskaan en kuitenkaan uskaltanut maalata harmaahuppuista.
Nyt 17 vuotta myöhemmin olen ehkä valmis siihen. Has du ein Frau?
Natürlich gibt es hexen, Sie leben mitten unter uns.
Oober
Tilaa:
Kommentit (Atom)